Sain siis helpotuksen (ainakin hetkellisen) pahoinvointiini Seaband akupunktiorannekkeista. Sehän sitten johti eiliseen ylensyöntiin ja muunlaisiin vatsapuruihin.Muutoin olenkin pienehkön flunssan kourissa, joten huonon olon summa on vakio.

Mies alkoi toteuttamaan Puuha Pete-harjoituksiaan, joten katselen nytkin televisiota Neiti A:n kanssa. Hän on siis mieheni edellisestä liitosta ja ikää on jo 5v. Näistä 'äitipuoli'-mietteistä ehkä myöhemmin lisää, koska kyllähän tämä on erilainen tilanne kuin ns.normiperheessä. Ja mies on kyllä ymmärtänyt nyt vihdoin senkin, kuinka paha olo minulla voi välillä olla eikä vaadi ihan älyttömiä ja liikoja.

Huomenna tulee laskennallisesti 10viikkoa täyteen ja kaikista suurin keskenmenon riski on ilmeisesti ohitse. Minun on vaan niin vaikea ajatella, että vatsastani olisi oikeasti tulossa jotain ulos 7kk:n päästä :) Ehkäpä se konkretisoituu jossain vaiheessa. Ja tänään sain myös normaalit farkut jalkaan vaikka tunne ei ollutkaan mitenkään järjettömän mukava. Mutta kukapa nyt haluaisi muutenkin lomalookista vaihtaa työvaatteisiin? Nyt siis kuitenkin siedettävä olo! Hiphei!

Seaband!Seaband!Seaband!Seaband!Seaband!

Pahoitteluni...

Että valitan vaan. Ehkäpä olen kiittämätön, kärsimätön ja kaikkea muutakin. Mutta mulla on paha olo. Ei puhettakaan raskauden hehkumisesta tai käsittämättömästä onnesta. Flunssakin on iskemässä vaikka olen syönyt kilokaupalla c-vitamiinia. Onnekseni en ole oksentanut, mutta iltapäivät ovat varsinkin hankalia, kun yritän pitää ällötystäni jonkinlaisessa kurissa.

Tiedän, tiedän. Normaaliahan tämä on. Eikä edes paha. Joillakin on vielä kammottavampaa. Ja suurimmalla osalla menee ohitse viikkoon 15 mennessä. Kiitti, mutta siihen on vielä 6viikkoa. Henkisesti tämä on ihan yhtä rankkaa kuin fyysisestikin. Kun on tottunut siihen, että pystyy tekemään monia asioita ja edes jollain tasolla hallitsemaan kroppaansa, niin tilanne on uusi ja pelottava. Kun ei pysty edes oikein ajattelemaan aina mitään tulevaa, vaan on keskityttävä pelkästään tähän hetkeen ja oksetukseen.

Eikä minusta ole sankariodottajaksi, joka ääneti ja kiitollisena raskaudestaan, vain tyynesti odottelee ja madonnamaisesti hymyilee.

Ja nyt minä lähden tästä valittamasta.

Närästää

Vatsani on alkanut yltiöhankalaksi, enkä oikeastaan tiedä enää, miten sitä pystyisin pitämään tyytyväisenä. Mikään ei oikeastaan ole hyvä paitsi tuo kivennäisvesi. Sen avulla ei kyllä pystyssä pysy pitkään, joten jotain muutakin on ihan pakollista syödä. Kaikki tuntuu silti aiheuttavan enemmän tai vähemmän öklöä oloa ja kuplimista vatsassa. Ja tätä onnea sitten vielä 7kk lisää? Hiphei!

Muutoin mennään sillä millä ennenkin. Joka toinen päivä on helpompi, joka toinen vaikeampi. Ja tämä pätee ihan kaikkeen. Mies ärsyttää enemmän kuin laki sallii. Tosin niin tekevät myös työkaverit, bussikuski ja ihan kaikki.

Ja tänään oli siis se hieman heikompi päivä. Selkeästi.

Matalaa...

Neuvolassa kävimme tiistaina. Sain kuulla, että olen liian lihava, joten joudun sokerirasitukseen viikolla 28 (tai jotain). Lisäksi paljon muutakin terveyspropagandaa, jonka tavoitteena on tottakai taata lapsen terveys, mutta myös aiheuttaa jo odottaville vanhemmille kammottavan huono omatunto. Tiedän, että terveen järjen käyttö on sallittua, mutta joskus se on vaan todella vaikeaa. Neuvolan täti oli ihan ok. Vaikutti suht tervejärkiseltä, mutta tuo eka käynti meni vaan teknisten asioiden hoitoon. Sitten kun raskaus on puolessavälissä, tapaamme uudelleen. Siihen saakka mennään ultraajien avustuksella.

Toki sain luvan myös soittaa ja varata ajan, jos joku alkaa vaivaamaan liikaa. Se oli ihan kivasti sanottu.

Nyt olisi siis 'jo' 8+1. Vuoden alussa ultraus. Ja kokeet. Eipä muuta.

Hiphei! Huonohkoon olooni sekä närästyksen, olen keksinyt helpotuskonstin. Kivennäisvesi! Sitä lipitänkin nyt sitten melkein koko ajan,jotta etominen ei saisi valtaa. Yksi päivä/ilta mennyt siis paremmin tällä metodilla ja nyt yritetään toista putkeen :)

Myös se, että eilen vietettiin pelkkää lepopäivää, helpotti suuresti. Tänään voisin ehkä jaksaa jopa tehdä jotain hyödyllistä täällä. Tahi sitten en.

Ja tiistaina neuvola. Tuosta varhaisultrasta sainkin jo kommentteja. Rahasta ei nyt ole kysymys, vaan lähinnä siitä, että en halua antaa pelolle valtaa. Niinkaun kuin ei ole toisin osoitettu, omasta mielestäni olen raskaana ja kaikki on hyvin. Minulle kun siitä tulisi jatkuva epäilyksen kierre, joka jatkuisi ja jatkuisi ja jatkuisi. Ja sitten saisin ollakin jokaisen risauksen jälkeen ultrassa ja ties missä. Sellainen minä vaan olen ja sen kanssa pitää nyt opetella olemaan.

Masu on sen sijaan liiankin iso mielestäni näille viikoille. Ehkäpä sieltä on tulossa kuutoset tai jotain? Tai sitten olen vaan syönyt liikaa? Eikä se suklaa maistu vieläkään. Mitähän teen koko jouluajan, jos en saa suklaata alas?

Hmm..päädyin poistamaan erään liiallisessa hormonihöyryssä kirjoitetun viestin.

Ja valitettavasti päädyin myös eräälle vauvafoorumille, jossa näin alkuajan odottajien keskuudessa keskustellaan kovasti keskenmenoista. Juuri joku oli ultrassa ja alkio oli kuollut ihan ilman kipuja, vuotoja tai mitään viikoilla 8+. No kiva! En voi sille mitään, että tottakai tuollaiset uutiset vaikuttavat minuun, vaikka kuinka yrittäisin ulkoistaa ne. Varsinkin kun olen nyt pari päivää kärsinyt jomottavammasta kivusta oikeassa nivusessa. En itse ala toivottavasti panikoimaan asian kanssa pahemmin, mutta ehkäpä tässä viikkojen edetessä huoli muuttuu vaan kovemmaksi. Tämä on totaalista arpapeliä, jos ei tavallaan edes 'luontoon' voi luottaa. Eli siihen, että saisin jotain merkkejä siitä jos jokin on pielessä. Miksi, oi miksi minun pitikään mennä lukemaan yhtään mitään? No, tyhmästä päästä kärsii sitten kaikki.

Jonkin verran pahoinvointituntemukset ovat hellittäneet kuten myös rintojen arkuus + vatsan turvotus iltaisin. On kai kaksi vaihtoehtoa: a) kroppani on tottunut tähän ja pääsin tosi helpolla alkuvaiheesta tai b) ??. Nälkä minulla on edelleen ja voisin juuri nytkin syödä vaikka kuinka paljon.

Mutta edelleenkään en ole menossa varhaisultraan ellei ole pakko. Yritän vaan ajatella positiivisesti ja uskoa siihen, että kaikki menee hyvin.

Huh! Olipas eilinen tekstiä. Mutta eiköhän noita pelkotiloja tule eteen enemmänkin. Tänään siis kuitenkin vyöhyketerapiaan miettimään ja pohtimaan asioita. Tiedänhän minä, mistä osa tuosta pelosta jäädä vauvan kanssa yksin, tulee. 'Perimästä'. Niistä peloista, joiden varjossa/vaikutuksen alaisena olen joutunut elämäni elämään. Kuten myös äitini ja erityisesti mummoni. Mummollani on lapsia kahden eri miehen kanssa ja kumpikin heistä on kuollut lasten ollessa pieniä. Mummoni, jos kuka on siis jäänyt pienten lasten kanssa keskenään. Psykologisen vyöhyketerapian mukaan meihin periytyy yllättävän paljon tunteita ja asenteita. Osa siis peloistani ei ole oikeasti 'minun' tai mitenkään elämääni liittyviä. Pitäisi vaan jaksaa ymmärtää tämä...

Näläkä!

Nyt se sitten alkoi. Nälkä. Aamupäivät menevät ihan hyvin eikä minkäänlaisia pahoinvoinnin merkkejä ole. Mutta iltapäivät menevätkin sitten hieman heikommin. Lounaan jälkeen alkaa vähitellen etenevä huononolon kausi, jonka saan näköjään päättymään vain syömällä 'oikean' aterian. Tänään yritin syödä banaaneja ja pähkinöitä päivällä välipalaksi, mutta ei se oikein auttanut.Kun pääsin kotiin viiden maissa, olisin voinut syödä vaikka hevosen. Päädyin kuitenkin nuudeleihin ja nakkikastikkeeseen (!), joka oli erittäin hmm...mielenkiintoinen kokemus :) Ehkäpä huomenna pitää varata töihin voileipä tms, jotta vältyn liian höntiltä ololta. Mitenkäs muut ovat asian ratkaisseet?

Ja muutenkin ruoka tuntuu nyt kyllä maistuvan todella hyvin. Onnekseni en ainakaan vielä himoitse mitenkään erityisesti rasvaista tai muuten erityisen epäterveellistä ruokaa. Mutta sen pitää olla oikeaa! Mihinkähän tässä vielä joutuu kilojen kanssa...

Ensimmäinen neuvola on varattu ja sinne mennäänkin sitten joulukuun puolessa välissä. Tuntuu se vaan edelleenkin oudolta, että minua onnitellaan vauvasta. Tekee mieli kysyä, että anteeksi mitä? Minähän sain raskaustestistä plussan enkä mitään vauvaa. Ehkäpä aivoissani on vielä viimeinen piuha yhdistymättä sen suhteen että nämä kaksi asiaa ilmeisestikin, kaiken mennessä onnellisesti, liittyvät yhteen.

Raskausviikkoja olisi nyt 5+jotain. Eli ollaan todella alussa ;) Opettelen käyttämään noita erilaisia laskureita ja kiekkoja, sillä ovathan ne ainakin mielenkiintoisia...

Olen ylpeä itsestäni ja miehestäni. Tähän saakka (eli siis kokonaiset 4,5 päivää ;) ) olemme suhtautuneet raskauteeni positiivisesti, suht huolettomasti ja huumorintajuisesti. Jos tämä olisi tapahtunut vaikkapa 3 vuotta sitten, olisin tässä kohden jo ihan varmasti hälyytystilassa, tarkistanut keskenmenotilastot yms yms yms. Nyt tiedostan tottakai että kaikki on vielä mahdollista, mutta en anna sen päästä vallalle. Eli terapia on tehnyt todellakin tehtävänsä minun kohdallani - ainakin tämän pienen asian suhteen :) Minä uskon siihen, että raskaus on yksi luonnollisimmista asioista; sillä tavallahan tähän maailmaan kaikki ovat tulleet. Tottakai pystyn itse vaikuttamaan omaan vointiini ja vähentämään sikiön vahingoittumismahdollisuuksia. Mutta tästä asiasta en pysty itse päättämään muutoin. Ja se on tavallaan vapauttavaakin.

Asiasta on nyt erityisesti mies leperrellyt tutuilleen ja vastaanotto on ollut aika mielenkiintoista. Kaikkihan me ollaan jo +30v, joten uskoisin ,että kaikilla on asia käynyt jollain tavalla mielessä. Siksipä suhtautuminen meidän uutiseemme kertookin enemmän heistä kun mistään muusta. Miksi ei voi vain yksinkertaisesti onnitella ja pitää ne mölyt mahassaan? Miksi pitää alkaa kertomaan siitä, kuinka itse on hämmentynyt/yllättynyt/järkyttynyt? Ja kuinka omissa suunnitelmissa ei ole lapset koskaan/ehkä vasta 3vuoden päästä.

Meidän tehtävämme ei olisi perustella tätä asiaa vaan toivoisimme tottakai että läheisemme olisivat onnellisia puolestamme. Joo, joidenkin mielestä asiat menevät 'väärinpäin', koska emme ole naimisissa tai kihloissa. Yhdessä olemme asuneet n.9kkta. Alkutaipaleemme suhteessa on ollut hieman kivikkoinen kummankin omista ongelmista johtuen. Mutta olemme kumpikin olleet pitkässä parisuhteessa tätä ennen, naimisissakin. Eikä se taannut parisuhteen kestämistä, onnellisuutta tai oikeastaan mitään muutakaan. Joten kiitos, olemme varmoja/onnellisia/tyytyväisiä/. Eikä tämä raskaus ollut vahinko.

Ja mitä tulee vointiin, niin saatan sittenkin selvitä tästä flunssasta! Eilinen ilta oli hieman hankala, kun syöminen venyi tosi pitkälle ja kerkesi tulla jo oikeasti paha olo :( Eli muistiin itselle, että pitää muistaa syödä säännöllisesti.

Flunssassa olen edelleen. Kävin tänään lääkärillä ja verikokeiden jälkeen totesimme, että minkäälaista bakteeritulehdusta ei ole havaittavissa. Joten hoitona lepoa ja lämmintä mehua. Ärsyttävintä on vaan herätä yskimiseen keskellä yötä ja luulla että keuhkot tulee yskittyä samantien pihalle. Mutta onneksi päikkärit auttavat asiaan :)

Paljon olemme ehtineet miehen kanssa puhua raskaudesta ja sen auhettamista muutoksista perheessämme. Hyvin samoilla linjoilla ollaan oltu mm.sen suhteen, että mahdollisuuksien mukaan jään lapsen kanssa kotiin ainakin siihen saakka että lapsi on 2vuotta. Tuntuuhan se hieman hassulta ajatella, että ensi kesästä lähtien olisi edessä pidempi tauko työelämässä. Mutta vaikka olen aikaisemmin ollutkin tosi työkeskeinen ihminen, ei se loppujen lopuksi ole kuin työtä. Kynteni olen siinä saanut tältä erää jo näyttää ja muutosta olen pohtinut joka tapauksessa. Eli tämäkin asia järjestyi parhain päin :)

Mutta kaikkihan ovat vain suunnitelmia. Todellisuus tulee näyttämään sen, miten tässä mennään eteenpäin. Ja tottahan on myös se, että keskenmenon vaara on suurehko vielä tässä vaiheessa.Luotan silti siihen, että kaikki menee hyvin. Mitäpä muutakaan mahdollisuutta minulla olisi?

Vahvasti flunssainen

Kammottava flunssa jatkuu ja jatkuu.

Kerron tähän alkuun myös kammotukset eli sen, että olen syönyt mielialalääkitystä, joka nyt ajetaan alas huippunopeasti. Olen myös käynyt terapiassa 2 viimeistä vuotta ja kolmannen vuoden hakemusta ollaan juuri laittamassa eteenpäin. Taustalla siis masennusta ja lääkärin mukaan 'vaativa persoonallisuus' :) Oma oloni onkin sen vuoksi hieman outo, kun osa olotilasta johtuu lääkityksen lopettamisesta ja osa flunssasta. Raskausoireista en sen sijaan osaa sanoa yhtään mitään. Mitä taas tulee masennukseeni, niin uskon sen olevan taaksejäänyttä elämää. Omassa elämässäni tapahtui vaan liian paljon liian isoja asioita, jotta olisin pystynyt niitä vajavaisilla taidoillani käsittelemään. Siihen tarvitsin tukea ja sitä olen myös saanut.

Tänään olen kuitenkin ehtinyt sairasvuoteellani pohtimaan monenlaisia asioita:
- Aiheutanko minä lapselleni samankaltaisia 'ongelmia' kuin oma äitisuhteeni on aikaansaanut minulle?
- Onko sairaalassa kunnollinen ilmastointi heinäkuussa?
- Milloin kerron isälleni? Entäpä puolison isälle? Entäs 5v tyttärellensä? Tai hänen äidilleen?
- Mistä saadaan varamummo? Yhtään elossa olevaa luomumummoa kun ei ole.
- Paljonko voi niistää ilman että aivot alkavat tulemaan ulos myös?

Ja neuvolaa yritin varata, mutta neuvolan täti oli sairaslomalla. Höh.

Vahvasti positiivinen

Se oli sitten positiivinen. Raskaustesti siis jonka tein eilen aamulla. Oho.

Olotila on epäuskoinen, kuten asiaan varmaan kuuluukin. Kyseessä on kuitenkin ensimmäinen raskaus minulle enkä oikeastaan tiedä, miten tähän pitäisi suhtautua. Sen verran järkevästi kuitenkin päätin suhtautua, että soitin tänään terveyskeskukseen ja kyselin neuvoja, miten tätä penteleellistä flunssaa oikein lääkitsisin? No, eipä oikein muita mahdollisuuksia ole kuin Panadol, lämmin mehu ja lepo. Kaksi ensimmäistä suoritettu mutta viimeisen kanssa on hieman haastavampaa.

Ikäähän minulla on (jo) 31, joten periaatteessa tiedän, miten lapsi saa alkunsa. Mutta en silti oikein uskonut, että meidän kohdallamme se kävisi näinkin kivuttomasti. Minulla on havaittu PCO v.2005, joten kaiken järjen mukaan ei raskautuminen pitäisi olla mitenkään helppoa. Ilman ehkäisyä on kuitenkin menty reilu maaliskuusta lähtien eikä mitenkään aktiivisesti yritetty raskautumista. Mutta näin sitten näköjään kävi. Onnellisesti. Oho.