Alle 100!!!

Nyt mennään jo sitten alle sadassa! Ja vastahan tässä pähkäiltiin puolivälin tuskia ja nyt jo pitäisi kohta alkaa miettimään jotain muuta...Eli viikkoja on 25+6.

Vatsa on jo isohko ja neuvolan käyrien mukaan mennään ylärajojen yläpuolella. Paino on noussut noussut n.4-5kg ja vatsassa on erittäin vilkas asukki. Muuten olen voinut hyvin lukuunottamatta häntäluun kipeytymistä sekä erittäin suurta motivaatiopulaa töissä :( Häntäluunihan on turtunut istumisesta ja nyt kun vatsaakin alkaa olla, se haittaa oikeasti olemista. Kun ottaa huomioon että istun päivittäin bussissa reilun tunnin ja töissä vielä sen normaalin, niin liekö tuo ihmekään?Tällä viikolla olen sitten sairaslomalla ja yritän saada asiaa jotenkuten kuntoon - toisinsanoen teen töitä kotisohvalta käsin. Motivaatio-ongelma taas on...hmmm...se vaan nyt on. Ei kiinnosta, huvita, ei vaan nappaa. Ja kun pomokin on höystänyt asiaa kertomalla, että minuun ei panosteta koska jään äitiyslomalle, eipä itseänikään kiinnosta panostaa yritykseen (kyse oli siis siitä, ketkä osallistuvat yhteen ammattitapahtumaan toukokuun alussa). Siis onhan tuo periaatteessa ihan fine, että en sinne mene, mutta tarvitseeko sitä sanoa ääneen?

Sijainen sen sijaan on jo löynyt ja aloittaa toukokuun lopussa. Yhteistä aikaa meille jää noin kuukausi ja veikkaan, että asia kiinnostaa minua noin vajaan viikon :) Tottakai minuakin pelottaa se, että minut tullaan noin vaan korvaamaan nuoremmalla, innostuneemmalla, paremmalla työntekijällä ja kun olen palaamassa, päädynkin suurinpiirtein hänen assarikseen. No, sen näkee sitten.

Vauvalle on hankkimatta käytännössä ihan kaikki. Ei ole vaunuja (joiden hankkiminen on lievästi sanottuna ahdistavaa kaikkien hilavitkuttimien takia), ei hoitopöytää, ei yhtään mitään. Mutta vielä ei ole kiire :) Eihän?

Ja pelottavinta on kuitenkin se, että minusta on tulossa äiti. Jo pelkkään sanaan latautuu niin paljon asioita, että en edes ala sitä vielä tässä purkamaan....

Nyt se sitten tuli. Ensimmäinen kunnon 'paniikki' tulevasta. Ja kohta ollaan puolivälissä, joten tästä ei todellakaan enää peräännytä.

Kai ne on ne kuuluisat hormonit, jotka heittelee, mutta vaikka lapsi on toivottu ja haluttu, en silti välty ajatukselta, että mitä ihmettä olen mennyt tekemään?? Miten mä selviän? Mitä tapahtuu omalla elämälle? Omille haaveille ja unelmille? Munhan piti tehdä vaikka vielä mitä tässä elämässä! Itkeä tihrustan kotona monenlaisia asioita- sitä etten osaa olla tarpeeksi 'hyvä' ja ymmärtävä avopuoliso miehelleni, en jaksa olla kiinnostunut juuri nyt oikein mistään järkevästä, pelkoa tuosta oman elämän menettämisestä, pelkoa yksin jäämisestä, suru siitä, että samassa elämäntilanteessa olevat ystävät puuttuvat...Ja suurin osa peloista lienee ihan luonnollisia. Eivätkä ne pohjaudu välttämättä mihinkään järkevään. Yllättävää?

Vauva on alkanut liikkumaan selkeästi enemmän ja se tuntuu ihan kivalta. Tosin vatsani on jotenkin arka edelleen mutta sekin johtunee tuosta vatsanahkan venytyksestä. Olen jopa katsellut vaunuja (!) sekä miettinyt huonekaluvalintoja ja sijoittelua. Näin talvilomalla siihen onkin ollut enemmän aikaa kuin normaalisti. Ehkäpä tämä todellistuu vähitellen?

Mutta tuosta kavereiden puutteesta olen ehkä hieman huolissani. Mutta ehkäpä erilaiset perhekahvilat yms. ovat sitten aikanaan ratkaisu siihen?

Anyone?

Käypiköhän täällä kukaan kun päivitystahtikin on niin hidas mulla nykyisin? No, kirjoittelempa silti uusimpia kuulumisia...

Eli aikaa on kulunut edellisestä päivityksestä jonnin verran ja syynä siihen on se, että nyt on ollut vähän uusioperhekuvioon liittyvää kriisiä päällä. Ponnistus on vienyt voimia, aikaa, hermoja ja mielenterveyttä ehkä saavillisen verran, mutta toivottavasti on jo suurimmaksi osaksi ohitse. Eipä tässä ole pelkkiä syyllisiä tai syyttömiä vaan kommunikointiongelmia, ymmärtämättömyyttä ja käsittelemättömiä tunteita. Ja aina kun joutuu pelkäämään oman lapsensa menettämisen puolesta, tunteetkin kasvavat aika suuriksi verrattuna sitten todellisuuteen.

Tästä oppineena, toivoisin että olisi mahdollisuus myös 'avioehtoon' lasten kohdalla, joka velvoittaisi eron tullessa. Siinä sovittaisiin jo lapsen syntyessä tapaamiset, huoltajuudet yms. eikä siihen olisi kummallakaan nokan koputtamista. Eikä edes kyseessä ole epäluottamuslause suhteen kestävyyttä kohtaan vaan ihan järkevä teko -niin monta ns.selväpäistä naista/miestä olen nähnyt menevän eron keskellä niiiiin sekaisin, että eipä siinä lapsen oikeudet aina valitettavasti tule mieleen. Lapsi ei ole omaisuutta mutta sillä lyöminen on helpompaa kuin millään kupilla tai kipolla toisen niin halutessa. Nih!

Mutta se niistä oman navan ulkopuolisista ongelmista. Ensimmäisiä liikkeitä on tuntunut jo n.viikon ajan. Eivät ne kyllä mitään perhosen siiven iskuja ole vaan tyyppi lataa tulemaan ihan kunnolla. Enemmänkin väittäisin että ihan kunnon möyrintää ja volttien heittämistä siellä tapahtuu kuin mitään hentoiluja. Tänään olisi menossa jo (vasta) 17+4, joka tuntuu naurettavan pieneltä määrältä. Tosin lohduttaudun sillä, että parin viikon päästä ollaan puolivälissä. Mutta kärsivällisyys ei ole muutenkaan ollut mun parhaimpia ominaisuuksia joten eipä ole nytkään. Ostin parit odotusfarkut Huuto.netin kautta mutta näyttivät hieman pieniltä. En ole vielä uskaltautunut kokeilemaan niitä ettei menisi koko päivä pilalle jos ei sovikaan.

Muutoin olen voinut ihan hyvin. Pientä yskää on ollut mutta muutoin ihan jees.

Ja olen luvannut itselleni, että ensimmäiset vauvanvaatteet ostan rakenneultran jälkeen. Ja sehän oli 10.3.

Piukkenemista

Huomenna alkaisi 17 viikko. Viime yönä piti pyytää miestä hieromaan hieman selkää, kun vatsa oli hieman piukeana. Tunnetta on vaikea selittää, mutta vatsani on hieman arka ja ikäänkuin sisältäpäin kipeä. Sitä ei siedä painella tai puskea vaan sen pitää antaa olla aika tavalla rauhassa. Myös joissakin asennoissa oleminen on jo vaikeaa- selällään jalat ihan suorassa alkaa olla jo liian hankalaa. Luulisin, että ihan normaaleja tuntemuksiahan nämä ovat.

Muutoin ei mitään uutta raportoitavaa. Paitsi sitä odottelua.

Tänään kävin neuvolassa kuuntelemassa ekan kerran sydänäänet. Ja ensimmäistä kertaa tämä tuntui oikeasti todelliselta. Ultrahan nyt oli mitä oli ;) itse uskon mieluummin kuulohavaintoon kuin johonkin ihmeelliseen mustavalkoiseen kuvahässäkkään telkkariruudulla :D

Syke oli 140 ja äidin hemoglobiini myös. Neuvolan täti arveli, että ei ehkä tarvitse rautaan turvautua, koska on edelleen noin korkealla. Painoa oli tullut 200g lisää (!), mutta sain vain kehuja kun ei sen enempää. Itse väitän, että johtui sukkahousuista sekä villapaidasta tuo lisäys.

Kirjastosta olen nyt kantanut selkä vääränä kirjoja raskaudesta ja nyt myös äitiydestä. Aikaisessahan minä noiden kanssa olen, mutta jostain syystä nyt tuntuu kiinnostavalta. Ja havahduin tietysti myös siihen asiaan, että omaa äitiä ei enää ole jolta kysyä eikä kukaan täällä asuvista ystävistäkään ole vielä vauvaa saanut. Olen hieman huolestunut siitä, tulenko jäämään sosiaalisen tyhjiöön vähitellen? No, kai sen näkee sitten myöhemmin....

Satako?

Kävin kuikuilemassa naapurilta että ollaan satanen jo ylitetty. Että mitäh? Kuka huijaa nyt ja ketä? Enää siis n.180 päivää. About....

Omat oireeni ovat miltei tyystin kadonneet kuin savuna ilmaan. Vatsa on pyöristynyt hieman, mutta voisinpa väittää, että suuri osa siitä on ihan ihraa. Yllättäen pystyn nyt parin viikon tauon jälkeen myös köllöttelemään puoliksi vatsallani, joten kieltämättä on hieman oudohko olotila. Mitään oikeasti ongelmiin viittaavaa ei ole, joten kai tässä nyt vaan sitten odotellaan. Ja odotellaan. Ja jos vielä vähän odotellaan :D

Muutoin suht tasainen olotila. Olisihan se kivaa raportoida jostain suurista muutoksista tai eteenpäin menoista, mutta ei. Ensi viikolla ajattelin silti tilata neuvolaan ajan 'hermostuneisuuden' vuoksi. Joissakin kunnissa kun neuvoloita on joka kuukausi, mutta Hesassapa ei. Noh, olen veroni maksanut (ilkeästi ajateltuna), joten haluan myös, että minua ja vauvaa seurataan myös vaikka ei suurempia ongelmia ole. Ja kyllähän mä haluan ne sydänäänet kuulla. Tottakai.

Ultrattu on

Nyt on sitten ensimmäinen ultra takana. Vatsassa lilluskeli vilkkaasti hyvin kasvanut ja kehittynyt vauvanalku. Kaikki varpaat ja sormet löytyivät eikä turvotustakaan ollut sanottavammin. Reisi oli tarpeeksi pitkä myös ja ultraajan mielestä olisi ollut hieman pidemmällä kuin mitä laskujen mukaan eli 12+6 vs.12+0. Mutta eipä tuota laskettua aikaa mennä muuttamaan tuollaisten perusteella...

Ja kyllä, olen edelleen hämmentynyt, epäuskoinen ja vaikka mitä. Jotenkin on vaikea sisäistää sitä, että minusta olisi tulossa äiti! Biologisesti joo kyllä ehkä, mutta että henkisestikin. Onneksi on tämä 9kk:n odotusaika kuitenkin nyytille.

Minulla on paljon kysymysmerkkejä liittyen vauvaan, itseeni, parisuhteeseeni ja vauvan isään. En halua enkä jaksa niitä tänään ajatella vaan keksin selviämisstrategian sitten aikanaan. Tänään on kuitenkin saavutettu ensimmäinen 'konkreettinen' etappi ja nyt pitäisi vaan ymmärtää, että meille tulee oikeasti vauva.