Satako?

Kävin kuikuilemassa naapurilta että ollaan satanen jo ylitetty. Että mitäh? Kuka huijaa nyt ja ketä? Enää siis n.180 päivää. About....

Omat oireeni ovat miltei tyystin kadonneet kuin savuna ilmaan. Vatsa on pyöristynyt hieman, mutta voisinpa väittää, että suuri osa siitä on ihan ihraa. Yllättäen pystyn nyt parin viikon tauon jälkeen myös köllöttelemään puoliksi vatsallani, joten kieltämättä on hieman oudohko olotila. Mitään oikeasti ongelmiin viittaavaa ei ole, joten kai tässä nyt vaan sitten odotellaan. Ja odotellaan. Ja jos vielä vähän odotellaan :D

Muutoin suht tasainen olotila. Olisihan se kivaa raportoida jostain suurista muutoksista tai eteenpäin menoista, mutta ei. Ensi viikolla ajattelin silti tilata neuvolaan ajan 'hermostuneisuuden' vuoksi. Joissakin kunnissa kun neuvoloita on joka kuukausi, mutta Hesassapa ei. Noh, olen veroni maksanut (ilkeästi ajateltuna), joten haluan myös, että minua ja vauvaa seurataan myös vaikka ei suurempia ongelmia ole. Ja kyllähän mä haluan ne sydänäänet kuulla. Tottakai.

Ultrattu on

Nyt on sitten ensimmäinen ultra takana. Vatsassa lilluskeli vilkkaasti hyvin kasvanut ja kehittynyt vauvanalku. Kaikki varpaat ja sormet löytyivät eikä turvotustakaan ollut sanottavammin. Reisi oli tarpeeksi pitkä myös ja ultraajan mielestä olisi ollut hieman pidemmällä kuin mitä laskujen mukaan eli 12+6 vs.12+0. Mutta eipä tuota laskettua aikaa mennä muuttamaan tuollaisten perusteella...

Ja kyllä, olen edelleen hämmentynyt, epäuskoinen ja vaikka mitä. Jotenkin on vaikea sisäistää sitä, että minusta olisi tulossa äiti! Biologisesti joo kyllä ehkä, mutta että henkisestikin. Onneksi on tämä 9kk:n odotusaika kuitenkin nyytille.

Minulla on paljon kysymysmerkkejä liittyen vauvaan, itseeni, parisuhteeseeni ja vauvan isään. En halua enkä jaksa niitä tänään ajatella vaan keksin selviämisstrategian sitten aikanaan. Tänään on kuitenkin saavutettu ensimmäinen 'konkreettinen' etappi ja nyt pitäisi vaan ymmärtää, että meille tulee oikeasti vauva.

Huomenna

On ensimmäinen ultra. Viikkoja on silloin tasan 12+0, joten suurin keskenmenon riskikin pitäisi olla ohitettu.

Tuntuu hieman epätodelliselta ajatukselta, että minun sisälläni oikeasti olisi toinen ihminen. Se vaan on täydellisen absurdi ajatus. No, huomennahan sen näkee, on(ko) kaikki hyvin. Yritän olla mahdollisimman rauhassa asian kanssa ja saada nukutuksikin. Pakkohan on edes vähän luottaa siihen, että koska suurin osa raskauksista menee hyvin, niin minullakin menee.

Huomasin vaan kaipaavani äitiäni tähän tilanteeseen myös mukaan. Hänhän kuoli kohta 2vuotta sitten. Meidän lapsemme on täysin mummuton, koska avopuolisoni äiti on myös kuollut. Harmillista. Voikohan mummuja lainata jostain?

Edit.n.puolituntia myöhemmin...

Erehdyin sitten (tyhmätyhmätyhmä) lukemaan erästä palstaa, jossa np-ultrassa oli löydetty enää vain enkelivauva. JOS jollekulle muulle voi käydä noin kurjasti, niin miksi ei myös minulle? Samaan syssyyn luin pidemmällä raskaudessa olevien blogeja ja hyviä uutisia sieltä. Tästähän oli sitten vaan itku valmis. Mullakinhan on noita alaselän juilimisia ollut (eikä liity mitenkään totaalisen kammottavan huonoihin työasentoihin) sekä vatsan 'kovisteluja' iltaisin (eikä siis liity liialliseen syömiseen ja vähäiseen liikkumiseen). Edelleen mahtuu normaalit vaatteet päälle eikä tarvitse vauvavatsaa peitellä (vaan läskejä ja turvotusta). Eilen tuntui tämä ainainen huono olokin loppuvan kuin seinään jatkuttuaan ensin useita viikkoja. Lisäksi oikeassa sisäreidessä tuntuu vetoa ja kiristystä. Ja välillä ihan pieniä menkkamaisia kipuja. Itkua sitten tuherran täällä jo siitä surusta, että en ehkä koskaan pääsekään kokemaan isoa vatsaa, vauvan liikkeitä ja ennenkaikkea vauvaa joka syntyy :( Meille ei välttämättä tulekaan kolmatta(neljättä/seitsemättä jos kissat lasketaan) jäsentä kesällä. Ei tule välttis pieniä vaatteita ja vauvan tuoksua. Nyyh :( Voi ahdistus, kuinka voi ihminen olla huono epävarmuuden kanssa. Ja kuinka helposti alkaa kuvittelemaan huonointa vaihtoehtoa eikä parasta?

Kaikki hyvin?

Tänään tuli ihan pikkuriikkisen veritippoja ja minähän olin tottakai huolestunut. Jännää, että jopa minä olen sen verran optimistinen, että olen tähän saakka ihan oikeasti olettanut, että kaikki on hyvin. Tottakai tiedän, että kaikenlaista voi sattua, mutta silti olen tuudittautunut siihen, että koska minulla ei mitään erikoisempia oireita ole, niin ei mitään vikaakaan voi olla. No, se oli vain pieni tippa eikä ole sen jälkeen uusiutunut. Mutta niin pienestä se on ihmisen mielenrauha kiinni. Mitähän tässä on vielä edessä?

Sen sijaan vatsani on kipeä, närästys ja pahoinvointi jatkuvat. Ei voi mitään, mutta kyllä ne vaan rajoittavat elämää enkä osaa niistä olla oikeasti kamalan onnellinen. Toki jos tietäisin, että muuta tietä ei lapsen saamiseen ole, niin sitten. Mutta kun nämä ovat niin yksilöllisiä ja minun yksilöni on päättänyt, että ällöttää. Pahoinvointi tai ei-pahoinvointi kun ei ennusta millään tavalla sitä, meneekö kaikki hyvin vai ei.

Keskiviikkona on siis ultra. Vielä kaksi yötä. Huh...yritän olla ajattelematta etten alkaisi hermoilemaan liikaa.

Tätä uutta vuotta mennään jo pitkällä ja parin päivän kuluttua minäkin vaihdan ikääni suurempaan numeroon. Virallisesti 25 kuten aina...

Aika hiljaisena olen pysytellyt blogissani, mutta ei ole oikein mitään uutta kerrottavaa. Pahoinvointi jatkuu kohtalaisena rannekkeista huolimatta ja illat töiden jälkeen ovat lähinnä sinnittelyä hereillä. Viimeistään puoli kymmeneltä vaivun nukkumaan ja unta kyllä riittäisi.

Tunteet vaihtelevat laidasta laitaan ja välillä en ole todellakaan varma tästä kaikesta. Pelottaa kyllä se kaikki ja se miten siitä tulen selviämään. No, ehkä ensi viikolla asiat hieman kirkastuvat kun pääsee ultran kautta näkemään, miten siellä voidaan.

Mutta nyt sitten iltapalalle. Ruoka ainakin maistuu :)