Nyt se sitten tuli. Ensimmäinen kunnon 'paniikki' tulevasta. Ja kohta ollaan puolivälissä, joten tästä ei todellakaan enää peräännytä.

Kai ne on ne kuuluisat hormonit, jotka heittelee, mutta vaikka lapsi on toivottu ja haluttu, en silti välty ajatukselta, että mitä ihmettä olen mennyt tekemään?? Miten mä selviän? Mitä tapahtuu omalla elämälle? Omille haaveille ja unelmille? Munhan piti tehdä vaikka vielä mitä tässä elämässä! Itkeä tihrustan kotona monenlaisia asioita- sitä etten osaa olla tarpeeksi 'hyvä' ja ymmärtävä avopuoliso miehelleni, en jaksa olla kiinnostunut juuri nyt oikein mistään järkevästä, pelkoa tuosta oman elämän menettämisestä, pelkoa yksin jäämisestä, suru siitä, että samassa elämäntilanteessa olevat ystävät puuttuvat...Ja suurin osa peloista lienee ihan luonnollisia. Eivätkä ne pohjaudu välttämättä mihinkään järkevään. Yllättävää?

Vauva on alkanut liikkumaan selkeästi enemmän ja se tuntuu ihan kivalta. Tosin vatsani on jotenkin arka edelleen mutta sekin johtunee tuosta vatsanahkan venytyksestä. Olen jopa katsellut vaunuja (!) sekä miettinyt huonekaluvalintoja ja sijoittelua. Näin talvilomalla siihen onkin ollut enemmän aikaa kuin normaalisti. Ehkäpä tämä todellistuu vähitellen?

Mutta tuosta kavereiden puutteesta olen ehkä hieman huolissani. Mutta ehkäpä erilaiset perhekahvilat yms. ovat sitten aikanaan ratkaisu siihen?