Sain siis helpotuksen (ainakin hetkellisen) pahoinvointiini Seaband akupunktiorannekkeista. Sehän sitten johti eiliseen ylensyöntiin ja muunlaisiin vatsapuruihin.Muutoin olenkin pienehkön flunssan kourissa, joten huonon olon summa on vakio.

Mies alkoi toteuttamaan Puuha Pete-harjoituksiaan, joten katselen nytkin televisiota Neiti A:n kanssa. Hän on siis mieheni edellisestä liitosta ja ikää on jo 5v. Näistä 'äitipuoli'-mietteistä ehkä myöhemmin lisää, koska kyllähän tämä on erilainen tilanne kuin ns.normiperheessä. Ja mies on kyllä ymmärtänyt nyt vihdoin senkin, kuinka paha olo minulla voi välillä olla eikä vaadi ihan älyttömiä ja liikoja.

Huomenna tulee laskennallisesti 10viikkoa täyteen ja kaikista suurin keskenmenon riski on ilmeisesti ohitse. Minun on vaan niin vaikea ajatella, että vatsastani olisi oikeasti tulossa jotain ulos 7kk:n päästä :) Ehkäpä se konkretisoituu jossain vaiheessa. Ja tänään sain myös normaalit farkut jalkaan vaikka tunne ei ollutkaan mitenkään järjettömän mukava. Mutta kukapa nyt haluaisi muutenkin lomalookista vaihtaa työvaatteisiin? Nyt siis kuitenkin siedettävä olo! Hiphei!

Seaband!Seaband!Seaband!Seaband!Seaband!

Pahoitteluni...

Että valitan vaan. Ehkäpä olen kiittämätön, kärsimätön ja kaikkea muutakin. Mutta mulla on paha olo. Ei puhettakaan raskauden hehkumisesta tai käsittämättömästä onnesta. Flunssakin on iskemässä vaikka olen syönyt kilokaupalla c-vitamiinia. Onnekseni en ole oksentanut, mutta iltapäivät ovat varsinkin hankalia, kun yritän pitää ällötystäni jonkinlaisessa kurissa.

Tiedän, tiedän. Normaaliahan tämä on. Eikä edes paha. Joillakin on vielä kammottavampaa. Ja suurimmalla osalla menee ohitse viikkoon 15 mennessä. Kiitti, mutta siihen on vielä 6viikkoa. Henkisesti tämä on ihan yhtä rankkaa kuin fyysisestikin. Kun on tottunut siihen, että pystyy tekemään monia asioita ja edes jollain tasolla hallitsemaan kroppaansa, niin tilanne on uusi ja pelottava. Kun ei pysty edes oikein ajattelemaan aina mitään tulevaa, vaan on keskityttävä pelkästään tähän hetkeen ja oksetukseen.

Eikä minusta ole sankariodottajaksi, joka ääneti ja kiitollisena raskaudestaan, vain tyynesti odottelee ja madonnamaisesti hymyilee.

Ja nyt minä lähden tästä valittamasta.

Närästää

Vatsani on alkanut yltiöhankalaksi, enkä oikeastaan tiedä enää, miten sitä pystyisin pitämään tyytyväisenä. Mikään ei oikeastaan ole hyvä paitsi tuo kivennäisvesi. Sen avulla ei kyllä pystyssä pysy pitkään, joten jotain muutakin on ihan pakollista syödä. Kaikki tuntuu silti aiheuttavan enemmän tai vähemmän öklöä oloa ja kuplimista vatsassa. Ja tätä onnea sitten vielä 7kk lisää? Hiphei!

Muutoin mennään sillä millä ennenkin. Joka toinen päivä on helpompi, joka toinen vaikeampi. Ja tämä pätee ihan kaikkeen. Mies ärsyttää enemmän kuin laki sallii. Tosin niin tekevät myös työkaverit, bussikuski ja ihan kaikki.

Ja tänään oli siis se hieman heikompi päivä. Selkeästi.

Matalaa...

Neuvolassa kävimme tiistaina. Sain kuulla, että olen liian lihava, joten joudun sokerirasitukseen viikolla 28 (tai jotain). Lisäksi paljon muutakin terveyspropagandaa, jonka tavoitteena on tottakai taata lapsen terveys, mutta myös aiheuttaa jo odottaville vanhemmille kammottavan huono omatunto. Tiedän, että terveen järjen käyttö on sallittua, mutta joskus se on vaan todella vaikeaa. Neuvolan täti oli ihan ok. Vaikutti suht tervejärkiseltä, mutta tuo eka käynti meni vaan teknisten asioiden hoitoon. Sitten kun raskaus on puolessavälissä, tapaamme uudelleen. Siihen saakka mennään ultraajien avustuksella.

Toki sain luvan myös soittaa ja varata ajan, jos joku alkaa vaivaamaan liikaa. Se oli ihan kivasti sanottu.

Nyt olisi siis 'jo' 8+1. Vuoden alussa ultraus. Ja kokeet. Eipä muuta.

Hiphei! Huonohkoon olooni sekä närästyksen, olen keksinyt helpotuskonstin. Kivennäisvesi! Sitä lipitänkin nyt sitten melkein koko ajan,jotta etominen ei saisi valtaa. Yksi päivä/ilta mennyt siis paremmin tällä metodilla ja nyt yritetään toista putkeen :)

Myös se, että eilen vietettiin pelkkää lepopäivää, helpotti suuresti. Tänään voisin ehkä jaksaa jopa tehdä jotain hyödyllistä täällä. Tahi sitten en.

Ja tiistaina neuvola. Tuosta varhaisultrasta sainkin jo kommentteja. Rahasta ei nyt ole kysymys, vaan lähinnä siitä, että en halua antaa pelolle valtaa. Niinkaun kuin ei ole toisin osoitettu, omasta mielestäni olen raskaana ja kaikki on hyvin. Minulle kun siitä tulisi jatkuva epäilyksen kierre, joka jatkuisi ja jatkuisi ja jatkuisi. Ja sitten saisin ollakin jokaisen risauksen jälkeen ultrassa ja ties missä. Sellainen minä vaan olen ja sen kanssa pitää nyt opetella olemaan.

Masu on sen sijaan liiankin iso mielestäni näille viikoille. Ehkäpä sieltä on tulossa kuutoset tai jotain? Tai sitten olen vaan syönyt liikaa? Eikä se suklaa maistu vieläkään. Mitähän teen koko jouluajan, jos en saa suklaata alas?

Hmm..päädyin poistamaan erään liiallisessa hormonihöyryssä kirjoitetun viestin.

Ja valitettavasti päädyin myös eräälle vauvafoorumille, jossa näin alkuajan odottajien keskuudessa keskustellaan kovasti keskenmenoista. Juuri joku oli ultrassa ja alkio oli kuollut ihan ilman kipuja, vuotoja tai mitään viikoilla 8+. No kiva! En voi sille mitään, että tottakai tuollaiset uutiset vaikuttavat minuun, vaikka kuinka yrittäisin ulkoistaa ne. Varsinkin kun olen nyt pari päivää kärsinyt jomottavammasta kivusta oikeassa nivusessa. En itse ala toivottavasti panikoimaan asian kanssa pahemmin, mutta ehkäpä tässä viikkojen edetessä huoli muuttuu vaan kovemmaksi. Tämä on totaalista arpapeliä, jos ei tavallaan edes 'luontoon' voi luottaa. Eli siihen, että saisin jotain merkkejä siitä jos jokin on pielessä. Miksi, oi miksi minun pitikään mennä lukemaan yhtään mitään? No, tyhmästä päästä kärsii sitten kaikki.

Jonkin verran pahoinvointituntemukset ovat hellittäneet kuten myös rintojen arkuus + vatsan turvotus iltaisin. On kai kaksi vaihtoehtoa: a) kroppani on tottunut tähän ja pääsin tosi helpolla alkuvaiheesta tai b) ??. Nälkä minulla on edelleen ja voisin juuri nytkin syödä vaikka kuinka paljon.

Mutta edelleenkään en ole menossa varhaisultraan ellei ole pakko. Yritän vaan ajatella positiivisesti ja uskoa siihen, että kaikki menee hyvin.

Huh! Olipas eilinen tekstiä. Mutta eiköhän noita pelkotiloja tule eteen enemmänkin. Tänään siis kuitenkin vyöhyketerapiaan miettimään ja pohtimaan asioita. Tiedänhän minä, mistä osa tuosta pelosta jäädä vauvan kanssa yksin, tulee. 'Perimästä'. Niistä peloista, joiden varjossa/vaikutuksen alaisena olen joutunut elämäni elämään. Kuten myös äitini ja erityisesti mummoni. Mummollani on lapsia kahden eri miehen kanssa ja kumpikin heistä on kuollut lasten ollessa pieniä. Mummoni, jos kuka on siis jäänyt pienten lasten kanssa keskenään. Psykologisen vyöhyketerapian mukaan meihin periytyy yllättävän paljon tunteita ja asenteita. Osa siis peloistani ei ole oikeasti 'minun' tai mitenkään elämääni liittyviä. Pitäisi vaan jaksaa ymmärtää tämä...

Näläkä!

Nyt se sitten alkoi. Nälkä. Aamupäivät menevät ihan hyvin eikä minkäänlaisia pahoinvoinnin merkkejä ole. Mutta iltapäivät menevätkin sitten hieman heikommin. Lounaan jälkeen alkaa vähitellen etenevä huononolon kausi, jonka saan näköjään päättymään vain syömällä 'oikean' aterian. Tänään yritin syödä banaaneja ja pähkinöitä päivällä välipalaksi, mutta ei se oikein auttanut.Kun pääsin kotiin viiden maissa, olisin voinut syödä vaikka hevosen. Päädyin kuitenkin nuudeleihin ja nakkikastikkeeseen (!), joka oli erittäin hmm...mielenkiintoinen kokemus :) Ehkäpä huomenna pitää varata töihin voileipä tms, jotta vältyn liian höntiltä ololta. Mitenkäs muut ovat asian ratkaisseet?

Ja muutenkin ruoka tuntuu nyt kyllä maistuvan todella hyvin. Onnekseni en ainakaan vielä himoitse mitenkään erityisesti rasvaista tai muuten erityisen epäterveellistä ruokaa. Mutta sen pitää olla oikeaa! Mihinkähän tässä vielä joutuu kilojen kanssa...

Ensimmäinen neuvola on varattu ja sinne mennäänkin sitten joulukuun puolessa välissä. Tuntuu se vaan edelleenkin oudolta, että minua onnitellaan vauvasta. Tekee mieli kysyä, että anteeksi mitä? Minähän sain raskaustestistä plussan enkä mitään vauvaa. Ehkäpä aivoissani on vielä viimeinen piuha yhdistymättä sen suhteen että nämä kaksi asiaa ilmeisestikin, kaiken mennessä onnellisesti, liittyvät yhteen.