Esikoinen(ko)?

Alle 100!!!

2009-04-21T16:42:00.002+03:00

Nyt mennään jo sitten alle sadassa! Ja vastahan tässä pähkäiltiin puolivälin tuskia ja nyt jo pitäisi kohta alkaa miettimään jotain muuta...Eli viikkoja on 25+6.

Vatsa on jo isohko ja neuvolan käyrien mukaan mennään ylärajojen yläpuolella. Paino on noussut noussut n.4-5kg ja vatsassa on erittäin vilkas asukki. Muuten olen voinut hyvin lukuunottamatta häntäluun kipeytymistä sekä erittäin suurta motivaatiopulaa töissä :( Häntäluunihan on turtunut istumisesta ja nyt kun vatsaakin alkaa olla, se haittaa oikeasti olemista. Kun ottaa huomioon että istun päivittäin bussissa reilun tunnin ja töissä vielä sen normaalin, niin liekö tuo ihmekään?Tällä viikolla olen sitten sairaslomalla ja yritän saada asiaa jotenkuten kuntoon - toisinsanoen teen töitä kotisohvalta käsin. Motivaatio-ongelma taas on...hmmm...se vaan nyt on. Ei kiinnosta, huvita, ei vaan nappaa. Ja kun pomokin on höystänyt asiaa kertomalla, että minuun ei panosteta koska jään äitiyslomalle, eipä itseänikään kiinnosta panostaa yritykseen (kyse oli siis siitä, ketkä osallistuvat yhteen ammattitapahtumaan toukokuun alussa). Siis onhan tuo periaatteessa ihan fine, että en sinne mene, mutta tarvitseeko sitä sanoa ääneen?

Sijainen sen sijaan on jo löynyt ja aloittaa toukokuun lopussa. Yhteistä aikaa meille jää noin kuukausi ja veikkaan, että asia kiinnostaa minua noin vajaan viikon :) Tottakai minuakin pelottaa se, että minut tullaan noin vaan korvaamaan nuoremmalla, innostuneemmalla, paremmalla työntekijällä ja kun olen palaamassa, päädynkin suurinpiirtein hänen assarikseen. No, sen näkee sitten.

Vauvalle on hankkimatta käytännössä ihan kaikki. Ei ole vaunuja (joiden hankkiminen on lievästi sanottuna ahdistavaa kaikkien hilavitkuttimien takia), ei hoitopöytää, ei yhtään mitään. Mutta vielä ei ole kiire :) Eihän?

Ja pelottavinta on kuitenkin se, että minusta on tulossa äiti. Jo pelkkään sanaan latautuu niin paljon asioita, että en edes ala sitä vielä tässä purkamaan....

2009-03-06T19:44:00.003+02:00

Nyt se sitten tuli. Ensimmäinen kunnon 'paniikki' tulevasta. Ja kohta ollaan puolivälissä, joten tästä ei todellakaan enää peräännytä.

Kai ne on ne kuuluisat hormonit, jotka heittelee, mutta vaikka lapsi on toivottu ja haluttu, en silti välty ajatukselta, että mitä ihmettä olen mennyt tekemään?? Miten mä selviän? Mitä tapahtuu omalla elämälle? Omille haaveille ja unelmille? Munhan piti tehdä vaikka vielä mitä tässä elämässä! Itkeä tihrustan kotona monenlaisia asioita- sitä etten osaa olla tarpeeksi 'hyvä' ja ymmärtävä avopuoliso miehelleni, en jaksa olla kiinnostunut juuri nyt oikein mistään järkevästä, pelkoa tuosta oman elämän menettämisestä, pelkoa yksin jäämisestä, suru siitä, että samassa elämäntilanteessa olevat ystävät puuttuvat...Ja suurin osa peloista lienee ihan luonnollisia. Eivätkä ne pohjaudu välttämättä mihinkään järkevään. Yllättävää?

Vauva on alkanut liikkumaan selkeästi enemmän ja se tuntuu ihan kivalta. Tosin vatsani on jotenkin arka edelleen mutta sekin johtunee tuosta vatsanahkan venytyksestä. Olen jopa katsellut vaunuja (!) sekä miettinyt huonekaluvalintoja ja sijoittelua. Näin talvilomalla siihen onkin ollut enemmän aikaa kuin normaalisti. Ehkäpä tämä todellistuu vähitellen?

Mutta tuosta kavereiden puutteesta olen ehkä hieman huolissani. Mutta ehkäpä erilaiset perhekahvilat yms. ovat sitten aikanaan ratkaisu siihen?

Anyone?

2009-02-22T11:29:00.003+02:00

Käypiköhän täällä kukaan kun päivitystahtikin on niin hidas mulla nykyisin? No, kirjoittelempa silti uusimpia kuulumisia...

Eli aikaa on kulunut edellisestä päivityksestä jonnin verran ja syynä siihen on se, että nyt on ollut vähän uusioperhekuvioon liittyvää kriisiä päällä. Ponnistus on vienyt voimia, aikaa, hermoja ja mielenterveyttä ehkä saavillisen verran, mutta toivottavasti on jo suurimmaksi osaksi ohitse. Eipä tässä ole pelkkiä syyllisiä tai syyttömiä vaan kommunikointiongelmia, ymmärtämättömyyttä ja käsittelemättömiä tunteita. Ja aina kun joutuu pelkäämään oman lapsensa menettämisen puolesta, tunteetkin kasvavat aika suuriksi verrattuna sitten todellisuuteen.

Tästä oppineena, toivoisin että olisi mahdollisuus myös 'avioehtoon' lasten kohdalla, joka velvoittaisi eron tullessa. Siinä sovittaisiin jo lapsen syntyessä tapaamiset, huoltajuudet yms. eikä siihen olisi kummallakaan nokan koputtamista. Eikä edes kyseessä ole epäluottamuslause suhteen kestävyyttä kohtaan vaan ihan järkevä teko -niin monta ns.selväpäistä naista/miestä olen nähnyt menevän eron keskellä niiiiin sekaisin, että eipä siinä lapsen oikeudet aina valitettavasti tule mieleen. Lapsi ei ole omaisuutta mutta sillä lyöminen on helpompaa kuin millään kupilla tai kipolla toisen niin halutessa. Nih!

Mutta se niistä oman navan ulkopuolisista ongelmista. Ensimmäisiä liikkeitä on tuntunut jo n.viikon ajan. Eivät ne kyllä mitään perhosen siiven iskuja ole vaan tyyppi lataa tulemaan ihan kunnolla. Enemmänkin väittäisin että ihan kunnon möyrintää ja volttien heittämistä siellä tapahtuu kuin mitään hentoiluja. Tänään olisi menossa jo (vasta) 17+4, joka tuntuu naurettavan pieneltä määrältä. Tosin lohduttaudun sillä, että parin viikon päästä ollaan puolivälissä. Mutta kärsivällisyys ei ole muutenkaan ollut mun parhaimpia ominaisuuksia joten eipä ole nytkään. Ostin parit odotusfarkut Huuto.netin kautta mutta näyttivät hieman pieniltä. En ole vielä uskaltautunut kokeilemaan niitä ettei menisi koko päivä pilalle jos ei sovikaan.

Muutoin olen voinut ihan hyvin. Pientä yskää on ollut mutta muutoin ihan jees.

Ja olen luvannut itselleni, että ensimmäiset vauvanvaatteet ostan rakenneultran jälkeen. Ja sehän oli 10.3.

Piukkenemista

2009-02-10T11:25:00.002+02:00

Huomenna alkaisi 17 viikko. Viime yönä piti pyytää miestä hieromaan hieman selkää, kun vatsa oli hieman piukeana. Tunnetta on vaikea selittää, mutta vatsani on hieman arka ja ikäänkuin sisältäpäin kipeä. Sitä ei siedä painella tai puskea vaan sen pitää antaa olla aika tavalla rauhassa. Myös joissakin asennoissa oleminen on jo vaikeaa- selällään jalat ihan suorassa alkaa olla jo liian hankalaa. Luulisin, että ihan normaaleja tuntemuksiahan nämä ovat.

Muutoin ei mitään uutta raportoitavaa. Paitsi sitä odottelua.

2009-02-06T13:12:00.003+02:00

Tänään kävin neuvolassa kuuntelemassa ekan kerran sydänäänet. Ja ensimmäistä kertaa tämä tuntui oikeasti todelliselta. Ultrahan nyt oli mitä oli ;) itse uskon mieluummin kuulohavaintoon kuin johonkin ihmeelliseen mustavalkoiseen kuvahässäkkään telkkariruudulla :D

Syke oli 140 ja äidin hemoglobiini myös. Neuvolan täti arveli, että ei ehkä tarvitse rautaan turvautua, koska on edelleen noin korkealla. Painoa oli tullut 200g lisää (!), mutta sain vain kehuja kun ei sen enempää. Itse väitän, että johtui sukkahousuista sekä villapaidasta tuo lisäys.

Kirjastosta olen nyt kantanut selkä vääränä kirjoja raskaudesta ja nyt myös äitiydestä. Aikaisessahan minä noiden kanssa olen, mutta jostain syystä nyt tuntuu kiinnostavalta. Ja havahduin tietysti myös siihen asiaan, että omaa äitiä ei enää ole jolta kysyä eikä kukaan täällä asuvista ystävistäkään ole vielä vauvaa saanut. Olen hieman huolestunut siitä, tulenko jäämään sosiaalisen tyhjiöön vähitellen? No, kai sen näkee sitten myöhemmin....

Satako?

2009-01-31T21:12:00.002+02:00

Kävin kuikuilemassa naapurilta että ollaan satanen jo ylitetty. Että mitäh? Kuka huijaa nyt ja ketä? Enää siis n.180 päivää. About....

Omat oireeni ovat miltei tyystin kadonneet kuin savuna ilmaan. Vatsa on pyöristynyt hieman, mutta voisinpa väittää, että suuri osa siitä on ihan ihraa. Yllättäen pystyn nyt parin viikon tauon jälkeen myös köllöttelemään puoliksi vatsallani, joten kieltämättä on hieman oudohko olotila. Mitään oikeasti ongelmiin viittaavaa ei ole, joten kai tässä nyt vaan sitten odotellaan. Ja odotellaan. Ja jos vielä vähän odotellaan :D

Muutoin suht tasainen olotila. Olisihan se kivaa raportoida jostain suurista muutoksista tai eteenpäin menoista, mutta ei. Ensi viikolla ajattelin silti tilata neuvolaan ajan 'hermostuneisuuden' vuoksi. Joissakin kunnissa kun neuvoloita on joka kuukausi, mutta Hesassapa ei. Noh, olen veroni maksanut (ilkeästi ajateltuna), joten haluan myös, että minua ja vauvaa seurataan myös vaikka ei suurempia ongelmia ole. Ja kyllähän mä haluan ne sydänäänet kuulla. Tottakai.

Ultrattu on

2009-01-14T17:24:00.002+02:00

Nyt on sitten ensimmäinen ultra takana. Vatsassa lilluskeli vilkkaasti hyvin kasvanut ja kehittynyt vauvanalku. Kaikki varpaat ja sormet löytyivät eikä turvotustakaan ollut sanottavammin. Reisi oli tarpeeksi pitkä myös ja ultraajan mielestä olisi ollut hieman pidemmällä kuin mitä laskujen mukaan eli 12+6 vs.12+0. Mutta eipä tuota laskettua aikaa mennä muuttamaan tuollaisten perusteella...

Ja kyllä, olen edelleen hämmentynyt, epäuskoinen ja vaikka mitä. Jotenkin on vaikea sisäistää sitä, että minusta olisi tulossa äiti! Biologisesti joo kyllä ehkä, mutta että henkisestikin. Onneksi on tämä 9kk:n odotusaika kuitenkin nyytille.

Minulla on paljon kysymysmerkkejä liittyen vauvaan, itseeni, parisuhteeseeni ja vauvan isään. En halua enkä jaksa niitä tänään ajatella vaan keksin selviämisstrategian sitten aikanaan. Tänään on kuitenkin saavutettu ensimmäinen 'konkreettinen' etappi ja nyt pitäisi vaan ymmärtää, että meille tulee oikeasti vauva.

Huomenna

2009-01-13T17:46:00.000+02:00

On ensimmäinen ultra. Viikkoja on silloin tasan 12+0, joten suurin keskenmenon riskikin pitäisi olla ohitettu.

Tuntuu hieman epätodelliselta ajatukselta, että minun sisälläni oikeasti olisi toinen ihminen. Se vaan on täydellisen absurdi ajatus. No, huomennahan sen näkee, on(ko) kaikki hyvin. Yritän olla mahdollisimman rauhassa asian kanssa ja saada nukutuksikin. Pakkohan on edes vähän luottaa siihen, että koska suurin osa raskauksista menee hyvin, niin minullakin menee.

Huomasin vaan kaipaavani äitiäni tähän tilanteeseen myös mukaan. Hänhän kuoli kohta 2vuotta sitten. Meidän lapsemme on täysin mummuton, koska avopuolisoni äiti on myös kuollut. Harmillista. Voikohan mummuja lainata jostain?

Edit.n.puolituntia myöhemmin...

Erehdyin sitten (tyhmätyhmätyhmä) lukemaan erästä palstaa, jossa np-ultrassa oli löydetty enää vain enkelivauva. JOS jollekulle muulle voi käydä noin kurjasti, niin miksi ei myös minulle? Samaan syssyyn luin pidemmällä raskaudessa olevien blogeja ja hyviä uutisia sieltä. Tästähän oli sitten vaan itku valmis. Mullakinhan on noita alaselän juilimisia ollut (eikä liity mitenkään totaalisen kammottavan huonoihin työasentoihin) sekä vatsan 'kovisteluja' iltaisin (eikä siis liity liialliseen syömiseen ja vähäiseen liikkumiseen). Edelleen mahtuu normaalit vaatteet päälle eikä tarvitse vauvavatsaa peitellä (vaan läskejä ja turvotusta). Eilen tuntui tämä ainainen huono olokin loppuvan kuin seinään jatkuttuaan ensin useita viikkoja. Lisäksi oikeassa sisäreidessä tuntuu vetoa ja kiristystä. Ja välillä ihan pieniä menkkamaisia kipuja. Itkua sitten tuherran täällä jo siitä surusta, että en ehkä koskaan pääsekään kokemaan isoa vatsaa, vauvan liikkeitä ja ennenkaikkea vauvaa joka syntyy :( Meille ei välttämättä tulekaan kolmatta(neljättä/seitsemättä jos kissat lasketaan) jäsentä kesällä. Ei tule välttis pieniä vaatteita ja vauvan tuoksua. Nyyh :( Voi ahdistus, kuinka voi ihminen olla huono epävarmuuden kanssa. Ja kuinka helposti alkaa kuvittelemaan huonointa vaihtoehtoa eikä parasta?

Kaikki hyvin?

2009-01-12T19:09:00.000+02:00

Tänään tuli ihan pikkuriikkisen veritippoja ja minähän olin tottakai huolestunut. Jännää, että jopa minä olen sen verran optimistinen, että olen tähän saakka ihan oikeasti olettanut, että kaikki on hyvin. Tottakai tiedän, että kaikenlaista voi sattua, mutta silti olen tuudittautunut siihen, että koska minulla ei mitään erikoisempia oireita ole, niin ei mitään vikaakaan voi olla. No, se oli vain pieni tippa eikä ole sen jälkeen uusiutunut. Mutta niin pienestä se on ihmisen mielenrauha kiinni. Mitähän tässä on vielä edessä?

Sen sijaan vatsani on kipeä, närästys ja pahoinvointi jatkuvat. Ei voi mitään, mutta kyllä ne vaan rajoittavat elämää enkä osaa niistä olla oikeasti kamalan onnellinen. Toki jos tietäisin, että muuta tietä ei lapsen saamiseen ole, niin sitten. Mutta kun nämä ovat niin yksilöllisiä ja minun yksilöni on päättänyt, että ällöttää. Pahoinvointi tai ei-pahoinvointi kun ei ennusta millään tavalla sitä, meneekö kaikki hyvin vai ei.

Keskiviikkona on siis ultra. Vielä kaksi yötä. Huh...yritän olla ajattelematta etten alkaisi hermoilemaan liikaa.

2009-01-09T18:51:00.000+02:00

Tätä uutta vuotta mennään jo pitkällä ja parin päivän kuluttua minäkin vaihdan ikääni suurempaan numeroon. Virallisesti 25 kuten aina...

Aika hiljaisena olen pysytellyt blogissani, mutta ei ole oikein mitään uutta kerrottavaa. Pahoinvointi jatkuu kohtalaisena rannekkeista huolimatta ja illat töiden jälkeen ovat lähinnä sinnittelyä hereillä. Viimeistään puoli kymmeneltä vaivun nukkumaan ja unta kyllä riittäisi.

Tunteet vaihtelevat laidasta laitaan ja välillä en ole todellakaan varma tästä kaikesta. Pelottaa kyllä se kaikki ja se miten siitä tulen selviämään. No, ehkä ensi viikolla asiat hieman kirkastuvat kun pääsee ultran kautta näkemään, miten siellä voidaan.

Mutta nyt sitten iltapalalle. Ruoka ainakin maistuu :)

2008-12-30T13:34:00.000+02:00

Sain siis helpotuksen (ainakin hetkellisen) pahoinvointiini Seaband akupunktiorannekkeista. Sehän sitten johti eiliseen ylensyöntiin ja muunlaisiin vatsapuruihin.Muutoin olenkin pienehkön flunssan kourissa, joten huonon olon summa on vakio.

Mies alkoi toteuttamaan Puuha Pete-harjoituksiaan, joten katselen nytkin televisiota Neiti A:n kanssa. Hän on siis mieheni edellisestä liitosta ja ikää on jo 5v. Näistä 'äitipuoli'-mietteistä ehkä myöhemmin lisää, koska kyllähän tämä on erilainen tilanne kuin ns.normiperheessä. Ja mies on kyllä ymmärtänyt nyt vihdoin senkin, kuinka paha olo minulla voi välillä olla eikä vaadi ihan älyttömiä ja liikoja.

Huomenna tulee laskennallisesti 10viikkoa täyteen ja kaikista suurin keskenmenon riski on ilmeisesti ohitse. Minun on vaan niin vaikea ajatella, että vatsastani olisi oikeasti tulossa jotain ulos 7kk:n päästä :) Ehkäpä se konkretisoituu jossain vaiheessa. Ja tänään sain myös normaalit farkut jalkaan vaikka tunne ei ollutkaan mitenkään järjettömän mukava. Mutta kukapa nyt haluaisi muutenkin lomalookista vaihtaa työvaatteisiin? Nyt siis kuitenkin siedettävä olo! Hiphei!

2008-12-29T18:22:00.000+02:00

Seaband!Seaband!Seaband!Seaband!Seaband!

Pahoitteluni...

2008-12-28T19:51:00.001+02:00

Että valitan vaan. Ehkäpä olen kiittämätön, kärsimätön ja kaikkea muutakin. Mutta mulla on paha olo. Ei puhettakaan raskauden hehkumisesta tai käsittämättömästä onnesta. Flunssakin on iskemässä vaikka olen syönyt kilokaupalla c-vitamiinia. Onnekseni en ole oksentanut, mutta iltapäivät ovat varsinkin hankalia, kun yritän pitää ällötystäni jonkinlaisessa kurissa.

Tiedän, tiedän. Normaaliahan tämä on. Eikä edes paha. Joillakin on vielä kammottavampaa. Ja suurimmalla osalla menee ohitse viikkoon 15 mennessä. Kiitti, mutta siihen on vielä 6viikkoa. Henkisesti tämä on ihan yhtä rankkaa kuin fyysisestikin. Kun on tottunut siihen, että pystyy tekemään monia asioita ja edes jollain tasolla hallitsemaan kroppaansa, niin tilanne on uusi ja pelottava. Kun ei pysty edes oikein ajattelemaan aina mitään tulevaa, vaan on keskityttävä pelkästään tähän hetkeen ja oksetukseen.

Eikä minusta ole sankariodottajaksi, joka ääneti ja kiitollisena raskaudestaan, vain tyynesti odottelee ja madonnamaisesti hymyilee.

Ja nyt minä lähden tästä valittamasta.

Närästää

2008-12-22T12:14:00.000+02:00

Vatsani on alkanut yltiöhankalaksi, enkä oikeastaan tiedä enää, miten sitä pystyisin pitämään tyytyväisenä. Mikään ei oikeastaan ole hyvä paitsi tuo kivennäisvesi. Sen avulla ei kyllä pystyssä pysy pitkään, joten jotain muutakin on ihan pakollista syödä. Kaikki tuntuu silti aiheuttavan enemmän tai vähemmän öklöä oloa ja kuplimista vatsassa. Ja tätä onnea sitten vielä 7kk lisää? Hiphei!

Muutoin mennään sillä millä ennenkin. Joka toinen päivä on helpompi, joka toinen vaikeampi. Ja tämä pätee ihan kaikkeen. Mies ärsyttää enemmän kuin laki sallii. Tosin niin tekevät myös työkaverit, bussikuski ja ihan kaikki.

Ja tänään oli siis se hieman heikompi päivä. Selkeästi.

Matalaa...

2008-12-18T20:55:00.000+02:00

Neuvolassa kävimme tiistaina. Sain kuulla, että olen liian lihava, joten joudun sokerirasitukseen viikolla 28 (tai jotain). Lisäksi paljon muutakin terveyspropagandaa, jonka tavoitteena on tottakai taata lapsen terveys, mutta myös aiheuttaa jo odottaville vanhemmille kammottavan huono omatunto. Tiedän, että terveen järjen käyttö on sallittua, mutta joskus se on vaan todella vaikeaa. Neuvolan täti oli ihan ok. Vaikutti suht tervejärkiseltä, mutta tuo eka käynti meni vaan teknisten asioiden hoitoon. Sitten kun raskaus on puolessavälissä, tapaamme uudelleen. Siihen saakka mennään ultraajien avustuksella.

Toki sain luvan myös soittaa ja varata ajan, jos joku alkaa vaivaamaan liikaa. Se oli ihan kivasti sanottu.

Nyt olisi siis 'jo' 8+1. Vuoden alussa ultraus. Ja kokeet. Eipä muuta.

2008-12-14T10:37:00.000+02:00

Hiphei! Huonohkoon olooni sekä närästyksen, olen keksinyt helpotuskonstin. Kivennäisvesi! Sitä lipitänkin nyt sitten melkein koko ajan,jotta etominen ei saisi valtaa. Yksi päivä/ilta mennyt siis paremmin tällä metodilla ja nyt yritetään toista putkeen :)

Myös se, että eilen vietettiin pelkkää lepopäivää, helpotti suuresti. Tänään voisin ehkä jaksaa jopa tehdä jotain hyödyllistä täällä. Tahi sitten en.

Ja tiistaina neuvola. Tuosta varhaisultrasta sainkin jo kommentteja. Rahasta ei nyt ole kysymys, vaan lähinnä siitä, että en halua antaa pelolle valtaa. Niinkaun kuin ei ole toisin osoitettu, omasta mielestäni olen raskaana ja kaikki on hyvin. Minulle kun siitä tulisi jatkuva epäilyksen kierre, joka jatkuisi ja jatkuisi ja jatkuisi. Ja sitten saisin ollakin jokaisen risauksen jälkeen ultrassa ja ties missä. Sellainen minä vaan olen ja sen kanssa pitää nyt opetella olemaan.

Masu on sen sijaan liiankin iso mielestäni näille viikoille. Ehkäpä sieltä on tulossa kuutoset tai jotain? Tai sitten olen vaan syönyt liikaa? Eikä se suklaa maistu vieläkään. Mitähän teen koko jouluajan, jos en saa suklaata alas?

2008-12-11T15:44:00.000+02:00

Hmm..päädyin poistamaan erään liiallisessa hormonihöyryssä kirjoitetun viestin.

Ja valitettavasti päädyin myös eräälle vauvafoorumille, jossa näin alkuajan odottajien keskuudessa keskustellaan kovasti keskenmenoista. Juuri joku oli ultrassa ja alkio oli kuollut ihan ilman kipuja, vuotoja tai mitään viikoilla 8+. No kiva! En voi sille mitään, että tottakai tuollaiset uutiset vaikuttavat minuun, vaikka kuinka yrittäisin ulkoistaa ne. Varsinkin kun olen nyt pari päivää kärsinyt jomottavammasta kivusta oikeassa nivusessa. En itse ala toivottavasti panikoimaan asian kanssa pahemmin, mutta ehkäpä tässä viikkojen edetessä huoli muuttuu vaan kovemmaksi. Tämä on totaalista arpapeliä, jos ei tavallaan edes 'luontoon' voi luottaa. Eli siihen, että saisin jotain merkkejä siitä jos jokin on pielessä. Miksi, oi miksi minun pitikään mennä lukemaan yhtään mitään? No, tyhmästä päästä kärsii sitten kaikki.

Jonkin verran pahoinvointituntemukset ovat hellittäneet kuten myös rintojen arkuus + vatsan turvotus iltaisin. On kai kaksi vaihtoehtoa: a) kroppani on tottunut tähän ja pääsin tosi helpolla alkuvaiheesta tai b) ??. Nälkä minulla on edelleen ja voisin juuri nytkin syödä vaikka kuinka paljon.

Mutta edelleenkään en ole menossa varhaisultraan ellei ole pakko. Yritän vaan ajatella positiivisesti ja uskoa siihen, että kaikki menee hyvin.

2008-12-09T13:43:00.000+02:00

Huh! Olipas eilinen tekstiä. Mutta eiköhän noita pelkotiloja tule eteen enemmänkin. Tänään siis kuitenkin vyöhyketerapiaan miettimään ja pohtimaan asioita. Tiedänhän minä, mistä osa tuosta pelosta jäädä vauvan kanssa yksin, tulee. 'Perimästä'. Niistä peloista, joiden varjossa/vaikutuksen alaisena olen joutunut elämäni elämään. Kuten myös äitini ja erityisesti mummoni. Mummollani on lapsia kahden eri miehen kanssa ja kumpikin heistä on kuollut lasten ollessa pieniä. Mummoni, jos kuka on siis jäänyt pienten lasten kanssa keskenään. Psykologisen vyöhyketerapian mukaan meihin periytyy yllättävän paljon tunteita ja asenteita. Osa siis peloistani ei ole oikeasti 'minun' tai mitenkään elämääni liittyviä. Pitäisi vaan jaksaa ymmärtää tämä...

Näläkä!

2008-12-01T18:19:00.000+02:00

Nyt se sitten alkoi. Nälkä. Aamupäivät menevät ihan hyvin eikä minkäänlaisia pahoinvoinnin merkkejä ole. Mutta iltapäivät menevätkin sitten hieman heikommin. Lounaan jälkeen alkaa vähitellen etenevä huononolon kausi, jonka saan näköjään päättymään vain syömällä 'oikean' aterian. Tänään yritin syödä banaaneja ja pähkinöitä päivällä välipalaksi, mutta ei se oikein auttanut.Kun pääsin kotiin viiden maissa, olisin voinut syödä vaikka hevosen. Päädyin kuitenkin nuudeleihin ja nakkikastikkeeseen (!), joka oli erittäin hmm...mielenkiintoinen kokemus :) Ehkäpä huomenna pitää varata töihin voileipä tms, jotta vältyn liian höntiltä ololta. Mitenkäs muut ovat asian ratkaisseet?

Ja muutenkin ruoka tuntuu nyt kyllä maistuvan todella hyvin. Onnekseni en ainakaan vielä himoitse mitenkään erityisesti rasvaista tai muuten erityisen epäterveellistä ruokaa. Mutta sen pitää olla oikeaa! Mihinkähän tässä vielä joutuu kilojen kanssa...

Ensimmäinen neuvola on varattu ja sinne mennäänkin sitten joulukuun puolessa välissä. Tuntuu se vaan edelleenkin oudolta, että minua onnitellaan vauvasta. Tekee mieli kysyä, että anteeksi mitä? Minähän sain raskaustestistä plussan enkä mitään vauvaa. Ehkäpä aivoissani on vielä viimeinen piuha yhdistymättä sen suhteen että nämä kaksi asiaa ilmeisestikin, kaiken mennessä onnellisesti, liittyvät yhteen.

2008-11-29T10:50:00.000+02:00

Raskausviikkoja olisi nyt 5+jotain. Eli ollaan todella alussa ;) Opettelen käyttämään noita erilaisia laskureita ja kiekkoja, sillä ovathan ne ainakin mielenkiintoisia...

Olen ylpeä itsestäni ja miehestäni. Tähän saakka (eli siis kokonaiset 4,5 päivää ;) ) olemme suhtautuneet raskauteeni positiivisesti, suht huolettomasti ja huumorintajuisesti. Jos tämä olisi tapahtunut vaikkapa 3 vuotta sitten, olisin tässä kohden jo ihan varmasti hälyytystilassa, tarkistanut keskenmenotilastot yms yms yms. Nyt tiedostan tottakai että kaikki on vielä mahdollista, mutta en anna sen päästä vallalle. Eli terapia on tehnyt todellakin tehtävänsä minun kohdallani - ainakin tämän pienen asian suhteen :) Minä uskon siihen, että raskaus on yksi luonnollisimmista asioista; sillä tavallahan tähän maailmaan kaikki ovat tulleet. Tottakai pystyn itse vaikuttamaan omaan vointiini ja vähentämään sikiön vahingoittumismahdollisuuksia. Mutta tästä asiasta en pysty itse päättämään muutoin. Ja se on tavallaan vapauttavaakin.

Asiasta on nyt erityisesti mies leperrellyt tutuilleen ja vastaanotto on ollut aika mielenkiintoista. Kaikkihan me ollaan jo +30v, joten uskoisin ,että kaikilla on asia käynyt jollain tavalla mielessä. Siksipä suhtautuminen meidän uutiseemme kertookin enemmän heistä kun mistään muusta. Miksi ei voi vain yksinkertaisesti onnitella ja pitää ne mölyt mahassaan? Miksi pitää alkaa kertomaan siitä, kuinka itse on hämmentynyt/yllättynyt/järkyttynyt? Ja kuinka omissa suunnitelmissa ei ole lapset koskaan/ehkä vasta 3vuoden päästä.

Meidän tehtävämme ei olisi perustella tätä asiaa vaan toivoisimme tottakai että läheisemme olisivat onnellisia puolestamme. Joo, joidenkin mielestä asiat menevät 'väärinpäin', koska emme ole naimisissa tai kihloissa. Yhdessä olemme asuneet n.9kkta. Alkutaipaleemme suhteessa on ollut hieman kivikkoinen kummankin omista ongelmista johtuen. Mutta olemme kumpikin olleet pitkässä parisuhteessa tätä ennen, naimisissakin. Eikä se taannut parisuhteen kestämistä, onnellisuutta tai oikeastaan mitään muutakaan. Joten kiitos, olemme varmoja/onnellisia/tyytyväisiä/. Eikä tämä raskaus ollut vahinko.

Ja mitä tulee vointiin, niin saatan sittenkin selvitä tästä flunssasta! Eilinen ilta oli hieman hankala, kun syöminen venyi tosi pitkälle ja kerkesi tulla jo oikeasti paha olo :( Eli muistiin itselle, että pitää muistaa syödä säännöllisesti.

2008-11-28T16:28:00.000+02:00

Flunssassa olen edelleen. Kävin tänään lääkärillä ja verikokeiden jälkeen totesimme, että minkäälaista bakteeritulehdusta ei ole havaittavissa. Joten hoitona lepoa ja lämmintä mehua. Ärsyttävintä on vaan herätä yskimiseen keskellä yötä ja luulla että keuhkot tulee yskittyä samantien pihalle. Mutta onneksi päikkärit auttavat asiaan :)

Paljon olemme ehtineet miehen kanssa puhua raskaudesta ja sen auhettamista muutoksista perheessämme. Hyvin samoilla linjoilla ollaan oltu mm.sen suhteen, että mahdollisuuksien mukaan jään lapsen kanssa kotiin ainakin siihen saakka että lapsi on 2vuotta. Tuntuuhan se hieman hassulta ajatella, että ensi kesästä lähtien olisi edessä pidempi tauko työelämässä. Mutta vaikka olen aikaisemmin ollutkin tosi työkeskeinen ihminen, ei se loppujen lopuksi ole kuin työtä. Kynteni olen siinä saanut tältä erää jo näyttää ja muutosta olen pohtinut joka tapauksessa. Eli tämäkin asia järjestyi parhain päin :)

Mutta kaikkihan ovat vain suunnitelmia. Todellisuus tulee näyttämään sen, miten tässä mennään eteenpäin. Ja tottahan on myös se, että keskenmenon vaara on suurehko vielä tässä vaiheessa.Luotan silti siihen, että kaikki menee hyvin. Mitäpä muutakaan mahdollisuutta minulla olisi?

Vahvasti flunssainen

2008-11-27T13:57:00.000+02:00

Kammottava flunssa jatkuu ja jatkuu.

Kerron tähän alkuun myös kammotukset eli sen, että olen syönyt mielialalääkitystä, joka nyt ajetaan alas huippunopeasti. Olen myös käynyt terapiassa 2 viimeistä vuotta ja kolmannen vuoden hakemusta ollaan juuri laittamassa eteenpäin. Taustalla siis masennusta ja lääkärin mukaan 'vaativa persoonallisuus' :) Oma oloni onkin sen vuoksi hieman outo, kun osa olotilasta johtuu lääkityksen lopettamisesta ja osa flunssasta. Raskausoireista en sen sijaan osaa sanoa yhtään mitään. Mitä taas tulee masennukseeni, niin uskon sen olevan taaksejäänyttä elämää. Omassa elämässäni tapahtui vaan liian paljon liian isoja asioita, jotta olisin pystynyt niitä vajavaisilla taidoillani käsittelemään. Siihen tarvitsin tukea ja sitä olen myös saanut.

Tänään olen kuitenkin ehtinyt sairasvuoteellani pohtimaan monenlaisia asioita:
- Aiheutanko minä lapselleni samankaltaisia 'ongelmia' kuin oma äitisuhteeni on aikaansaanut minulle?
- Onko sairaalassa kunnollinen ilmastointi heinäkuussa?
- Milloin kerron isälleni? Entäpä puolison isälle? Entäs 5v tyttärellensä? Tai hänen äidilleen?
- Mistä saadaan varamummo? Yhtään elossa olevaa luomumummoa kun ei ole.
- Paljonko voi niistää ilman että aivot alkavat tulemaan ulos myös?

Ja neuvolaa yritin varata, mutta neuvolan täti oli sairaslomalla. Höh.

Vahvasti positiivinen

2008-11-26T19:05:00.000+02:00

Se oli sitten positiivinen. Raskaustesti siis jonka tein eilen aamulla. Oho.

Olotila on epäuskoinen, kuten asiaan varmaan kuuluukin. Kyseessä on kuitenkin ensimmäinen raskaus minulle enkä oikeastaan tiedä, miten tähän pitäisi suhtautua. Sen verran järkevästi kuitenkin päätin suhtautua, että soitin tänään terveyskeskukseen ja kyselin neuvoja, miten tätä penteleellistä flunssaa oikein lääkitsisin? No, eipä oikein muita mahdollisuuksia ole kuin Panadol, lämmin mehu ja lepo. Kaksi ensimmäistä suoritettu mutta viimeisen kanssa on hieman haastavampaa.

Ikäähän minulla on (jo) 31, joten periaatteessa tiedän, miten lapsi saa alkunsa. Mutta en silti oikein uskonut, että meidän kohdallamme se kävisi näinkin kivuttomasti. Minulla on havaittu PCO v.2005, joten kaiken järjen mukaan ei raskautuminen pitäisi olla mitenkään helppoa. Ilman ehkäisyä on kuitenkin menty reilu maaliskuusta lähtien eikä mitenkään aktiivisesti yritetty raskautumista. Mutta näin sitten näköjään kävi. Onnellisesti. Oho.